Sekaisin Näädästä
Havaherrat saivat eilen uuden lelun. Tarkoituksena oli ostaa taskuunsopiva houkutin, kun aloitimme Ricon kanssa näyttelykoulutuksen. Musti&Mirrissä olikin kuitenkin myynnissä tosi söpöjä vinkuvia pehmoleluja ilman täytettä. Siinäpä vasta loistava idea, kun edeltävälle pehmolelulle kävi näin:
Valitsin jotain näätäeläintä muistuttavan lelun. Kotona menikin sitten kaksi habaneroa aivan sekaisin. Moccakin, joka Ricon saapumisen jälkeen on joviaalisti luovuttanut kaikki lelunsa sen kummemmin vastaanhangottelematta, otti nyt Näädän omakseen ja turha oli sitä yrittää häneltä napata.
Bonusta Näädässä oli että se sisälsi vingun molemmissa näissä, niinpä sopu löytyi ja välillä talossa raikui vingutus kahdenkin herran toimesta! Jos kävimme pihalla, niin kappas - Näätä seurasi perässä. Näätä oli nopeasti käsitelty siihen kuntoon, että oli pakko laittaa pikkupesun kautta kuivumaan. Näätä-raukka roikkui uunin reunalla kuivumassa. Ehdin välillä käydä töissäkin muutaman tunnin reissun, mutta Mocca ja Rico eivät Näätää unohtaneet. Heti kotiin tultuani he johdattivat, minut Näädän luo tapittaen herkeämättä nappisilmillään kuin sanoakseen: "Miksi mamma me ei saada leluamme?".
Tuo onkin mielestäni yksi ihastuttava piirre havannankoirissa. Jos löytyy jokin aarre, alkaa kohta kuulua iloista tassujen tepsutusta ja onnellisen näköinen koira on aarre suussaan näyttämässä kotiväelle löytöään. Koirista sanotaan, etteivät muista asioita muutamaa sekuntia pidempään. Ei pidä paikkaansa, ainakaan näiden herrojen kanssa - eikös sen jo Tapaus Näätäkin osoittanut? Muistan myös viime talvelta tapauksen, kun Mocca sai Kong Wubban lelukseen. Wubba oli Moccan mielestä aivan loistava ja vingutti sitä herkeämättä, niin railakkaasti, että se meni rikki. Sen jälkeen Mocca yritti kuonolla tönien herätellä Wubbaa, mutta Wubba oli ja pysyi hiljaa. Välillä Mocca kävi Wubban viereen nukkumaan: "Ehkä se vain lepää". Ei auttanut. Useana päivänä Mocca kävi välillä tönimässä ja ravistelemassa Wubbaa, josko olisi saanut sen ääneen jälleen.
Eli havallakin joku lelu on toista tärkeämpi ja sitä ei unohdeta. Kun se rakas lelu sitten löytyy, sitä tullaan ylpeänä esittelemään omille ihmisille. Joskus ne sitten sattuvatkin olemaan sitä mieltä, että vingutus piisaa ja lelu joutaisi hetkeksi jäähylle vaikkapa pöydän päälle. Sitten selvitetään reitti lelun luo. Yleensähän pöydän ympärillä on tuoleja ja tämä väki ei niitä aina muista laittaa siististi pöydän alle. Siinähän on siis valmiina reitti tuolin kautta pöydälle aarrejahtiin! Jos muu ei auta, niin tuo bernihän ylettää kurkottelemattakin. Laitetaan siis Piazo hommiin ja sitten napataan aarre siltä pois.
Valitsin jotain näätäeläintä muistuttavan lelun. Kotona menikin sitten kaksi habaneroa aivan sekaisin. Moccakin, joka Ricon saapumisen jälkeen on joviaalisti luovuttanut kaikki lelunsa sen kummemmin vastaanhangottelematta, otti nyt Näädän omakseen ja turha oli sitä yrittää häneltä napata.
Bonusta Näädässä oli että se sisälsi vingun molemmissa näissä, niinpä sopu löytyi ja välillä talossa raikui vingutus kahdenkin herran toimesta! Jos kävimme pihalla, niin kappas - Näätä seurasi perässä. Näätä oli nopeasti käsitelty siihen kuntoon, että oli pakko laittaa pikkupesun kautta kuivumaan. Näätä-raukka roikkui uunin reunalla kuivumassa. Ehdin välillä käydä töissäkin muutaman tunnin reissun, mutta Mocca ja Rico eivät Näätää unohtaneet. Heti kotiin tultuani he johdattivat, minut Näädän luo tapittaen herkeämättä nappisilmillään kuin sanoakseen: "Miksi mamma me ei saada leluamme?".
Tuo onkin mielestäni yksi ihastuttava piirre havannankoirissa. Jos löytyy jokin aarre, alkaa kohta kuulua iloista tassujen tepsutusta ja onnellisen näköinen koira on aarre suussaan näyttämässä kotiväelle löytöään. Koirista sanotaan, etteivät muista asioita muutamaa sekuntia pidempään. Ei pidä paikkaansa, ainakaan näiden herrojen kanssa - eikös sen jo Tapaus Näätäkin osoittanut? Muistan myös viime talvelta tapauksen, kun Mocca sai Kong Wubban lelukseen. Wubba oli Moccan mielestä aivan loistava ja vingutti sitä herkeämättä, niin railakkaasti, että se meni rikki. Sen jälkeen Mocca yritti kuonolla tönien herätellä Wubbaa, mutta Wubba oli ja pysyi hiljaa. Välillä Mocca kävi Wubban viereen nukkumaan: "Ehkä se vain lepää". Ei auttanut. Useana päivänä Mocca kävi välillä tönimässä ja ravistelemassa Wubbaa, josko olisi saanut sen ääneen jälleen.
Eli havallakin joku lelu on toista tärkeämpi ja sitä ei unohdeta. Kun se rakas lelu sitten löytyy, sitä tullaan ylpeänä esittelemään omille ihmisille. Joskus ne sitten sattuvatkin olemaan sitä mieltä, että vingutus piisaa ja lelu joutaisi hetkeksi jäähylle vaikkapa pöydän päälle. Sitten selvitetään reitti lelun luo. Yleensähän pöydän ympärillä on tuoleja ja tämä väki ei niitä aina muista laittaa siististi pöydän alle. Siinähän on siis valmiina reitti tuolin kautta pöydälle aarrejahtiin! Jos muu ei auta, niin tuo bernihän ylettää kurkottelemattakin. Laitetaan siis Piazo hommiin ja sitten napataan aarre siltä pois.
Kommentit
Lähetä kommentti